Viikonloppu meni sairastellessa... flunssa koittaa tulla. Kurkku on kipeä, korvat on kipeät, lihaksia särkee. Ja nyt sitten alkaa tulla nuha. Liikunnasta on siis pidetty taukoa. Tänään menin kuitenkin töihin aamulla pyörällä, ja koska viima tuntuu kipeissä korvissa, otin jo käyttööni pipon (siis ohut juoksu/hiihtopipo joka sopii sopivasti kypärän alle). Takaisin kotiin pyöräillessäni ihmiset kattoivat pitkään ja mun piti oikein tarkistaa etten vaan ole laittanut kypärää epähuomiossa väärinpäin päähän... Kotona sitten tajusin kun mies tokaisi "siellä on nyt aika lämmin ilma, + 18astetta." :D Mutta ei silti, ei se pipo tuntunut olevan liikaa, viima käy korviin.
Aloittaessani tätä elämäntaparemonttia ajattelin että olen itse itseni valmentaja, psyykkaaja, personal trainer. Ajattelin etten ole yksin, onhan mulla itseni joka aina kannustaa ja potkii eteenpäin. Aika hyvä ajatus vai mitä? ;) Jep, ei se oikein vaan niin onnistunu, ainakaan mun kohdallani. Jos olen vähän maassa ja mieli tekee vanhojen tapojen mukaan lohtuherkkuja, niin kyllä mä helposti vaan sanon että "joo, eihän yksi herkkuhetki haittaa, anna mennä vaan!"
Päätinkin nyt tehdä toisin. Värväsin lähipiiristäni luottohenkilön, jolle kerroin projektistani ja tavoitteistani. Mun ihana siskoni lupautui ja voi että... ne sanat: "Sä pystyt siihen, ihan varmasti." Se, kun kuulee jonkun muun sanovan sen, on ihan eri juttu. Sisko on vieläpä ammatiltaan oikein hyvin perillä ravinnosta, liikkumisesta ja ihmisen fysiikasta, joten mulla on ihan oma tietopankki. Ja vieläpä se, kun toinen sanoo "aina voit soittaa, ihan aina jos on hankala olo, kyllä mä autan". Uskon sen olevan aika olennainen tekijä siinä, onnistuuko jokin prokkis vai ei. Se, että on joku, joka uskoo että pystyy siihen ja tsemppaa ja kannustaa silloinkin kun oma usko alkaa hiipua. <3
Mä pystyn siihen! :)
